Historian lehtien kääntyilyä ja havinaa
Kaikki sai alkunsa tarunhohteisessa Alaskassa. Pohjoisen lyhyen kesän jälkeen oli taas ankara talvi edessä.
Harvalukuinen, mutta sitäkin innokkaampi lintubongareiden joukko seisoi räntähyhmässä ja katsoi kaukoputkella, kuinka viimeiset muuttolinnut suuntasivat kohti etelän kaukomaita. Alakulo levittäytyi harmaan maiseman ylle. Joku nyyhkytti hiljaa. Muut katsoivat hienotuntunteisesti poispäin.
Talvi tulossa eikä linnun lintua bongattavaksi! Ei muuta tarkkailtavaa kuin naapurin muija avannolla pyykillä. Onko tämä muka tarkkailijamiehen elämää!
Vastaus oli jyrkkä ei. Miehen on tarkkailtava mitä miehen on tarkkailtava, ja talvella se on mahdotonta! huudahtivat epätoivoiset lintujen tarkkailijat yhteen ääneen.
Jotain oli tehtävä ennen kuin olisi myöhäistä. Joku keksi, että pahin olo helpottuu, kun katselee kaukoputkella ohi ajavia autoja. Aivan kuin linnut, olivat nekin liikkeessä ja niilläkin oli kauniit värit.
Pian huomattiin, että rekisterikilpinumeroiden kautta autot voitiin tunnistaa yksilöiksi.
Uudenlainen tarkkailu alkoi vallata alaa. Vaikka tästä selkäranka sulaa ja tulee mustat silmänaluset, niin on tämä silti parempi kuin ei mitään, sanoivat urheat tarkkailun pioneerit toisilleen.
Yhä useampi tarkkailun harrastaja ei enää kevään tultua palannutkaan lintujen tarkkailijaksi. Rekisterikilpinumeroiden tarkkailusta oli muodostumassa ihan oma aate.
Mutta varsin pian kohdattiin ensimmäiset ongelmat.
Nimittäin Pohjois-Amerikkalainen rekisterikilpien merkintätapa oli lievästi sanoen sekava. Hankaluuksia aiheutti varsinkin se, että niissä ei ollut erityistä numero-osaa, vaan numerot ja kirjaimet esiintyivät täysin satunnaisina yhdistelminä. Loogisen ykkösestä lähtevän numeroinnin puuttuminen hankaloitti harrastusta, jonka ideana oli juuri looginen ykkösestä lähtevä numerointi.
Yritä nyt siinä edetä ykkösestä 999:ään, jos sellaisia kilpiä ei ole olemassakaan!
No, olihan niitä olemassa. Ei tosin Alaskassa, mutta Skandinaviassa kylläkin. Ja varsinkin Suomessa. Jonkun tarkkailijan täti oli lähtenyt vuosikymmeniä sitten paremman elämän toivossa siirtolaiseksi Suomi-nimiseen pieneen Skandinavian maahan ja lähetti sieltä edelleen köyhille Amerikan sukulaisille paketteja, joissa oli voita ja leipää.
Jonkun paketin mukana tuli myös valokuvia. Useimmissa kuvissa oli tavallisia pulskeita persjalkaisia suomalaisia. Hyvinvoivan näköisiä, mutta eivät mitenkään kiinnostavia.
Mutta yhdessä kuvassa oli autoja. Katu täynnä autoja. Ja jokaisessa rekisterikilpi, jossa oli ERILLINEN NUMERO-OSA!
Valtaisa mielihyvän ja oivalluksen aalto pyyhäisi pienen rekisterikilpinumerotarkkailijoiden alkuseurakunnan ylitse. Me emme olekaan yksin tässä murheen laaksossa!, he veisasivat toisilleen.
Valokuvasta tuli nopeasti eräänlainen pyhäinjäännös Alaskalaisten rekisterikilpinumerotarkkailijoiden piirissä. Seinälle ripustetun kuvan edessä paloi kynttilä vuorokauden ympäri. Sen edessä polvistuttiin hartaana.
Tuo samea mustavalkoinen kuva edusti tarkkailijoille eräänlaista kadotettua paratiisia, Eldoradoa, jossa kaikki maallisen vaelluksen vaivat vihdoin saavat sovituksen. Kerrottiin, että suomenkielessä sana "rekkari" merkitsee 999:ää Paratiisiin johtavaa porrasta.
Vähitellen innokkaimpien tarkkailijoiden piirissä kehkeytyi ajatus siirtolaisuudesta. Miksi emme lähtisi aavan meren tuolle puolen, missä jossakin on maa, sanoivat tarkkailijat toisilleen riemuisasti. Lähdetään Suomen Turkuun, siellä on skandinaavisen selkeä juokseva kilpimerkinnän loppuosa.
Vain Turussa voimme olla onnellisia! he huusivat yhteen ääneen ja kirmasivat niityllä.
Kyllä rekisterikilpinumeroiden tarkkailu on hienoa aate.
Tarunhohteisista Alaskan ajoista on edelleenkin jäänteenä jenkkikärryt, jotka talven tullen lähtevät pois ja aiheuttavat varsinkin aloittelevissa tarkkailun harrastajissa surumielisyyttä.